Kauhea kaaos myllertää päässäni, uusi elämäni on juuri alkanut. Perjantaina lähdin koulusta viimeisen kerran lastenohjaajan paperit kädessä ja hiertävät korkkarit jalassa. Eilen oli ensimmäinen työpäiväni. Voi kuinka toivoinkaan, viimeiseen saakka, että olisin löytänyt oman alani töitä. Tai ihan mitä tahansa. Mutta ei. Niimpä olen nyt töissä huoltoasemalla. Tiskejä, pizzalaatikoita, dippejä, kantarelleja, pöytien pyyhkimistä, ruokien kantamista.. Painajaisten työ kuumassa rasvankäryisessä keittiössä. Saa nähdä, kestänkö kesän loppuun saakka. Ja kestääkö terveyteni, joka ei itseasiassa ole huippuluokkaa. Selkä huutaa hoosiannaa ensimmäisen parin tunnin jälkeen. Loput kuusi tuntia hammasta purren verenmaku suussa.

Ehkä siihen tottuu. Toivottavasti.

Painajaisteni työksi nykyinen työpaikkani pääsee työajoilla. Jos kihlattuni on poissa kotoa maanantaista perjantaihin, ja itse olen töissä suurimman osan noista päivistä sekä lisäksi viikonloput, jo ennestäänkin eräänlaisesta etäsuhteestamme tulee.. Niin, mitä?

Ei mitään.

 

No, yksi kesä vain. Enää reilut kaksi kuukautta. Noin yhdeksän viikkoa. 45 päivää. Noin 315 tuntia, 18900 minuuttia, 1134000 sekuntia. Ei sen enempää :)

 

Kylläpä helpottaa kirjoittaa. Tiedän, että ei saisi valittaa. Suurinosa juuri valmituneista jää työttömäksi. Eikä ainakaan näin lyhyellä varoitusajalla saa mistään töitä. Pitäisi olla kiitollinen. PITÄISI.

 

Jännityksellä odotan työsopimuksen kirjoittamista. Enhän edes tiedä, paljonko palkkaa saan. Salaa herkuttelen ajatuksella, että palkka olisi samaa luokkaa kuin työttömyyskorvaus. Silloin voisin hyvällä omallatunnolla jäädä kotiin laiskottelemaan, ja etsiä kenties työtä, johon voin ilman paniikkia ja ahdistusta mennä joka aamu iloisena ja hyvin nukkuneena.

 

No joo. Oikein hävettää tällainen valitus..