Eikö mikään enää riitä ihmisille?

Onko mikään enää pyhää?

Avioliitto on satojen vuosien ajan ollut pyhä ja arvokas asia. On luvattu rakastaa toista ihmistä, kunnes kuolema erottaa. On luvattu tahtoa. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Hyvinä ja ja pahoina päivinä. Ei mikään kevyt lupaus.

Sitten tehdään televisio ohjelma, jossa kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä menevät naimisiin. Suurta hupia katsojille? Ehkä.

Kenelle tuottaa tyydytystä nähdä, kun epätoivoiset sinkut tapaavat alttarilla ensi kertaa, menevät naimisiin, huomaavat olevansa epäsopivia toisilleen ja eroavat? Jännitys tiivistyy, kuka menettää hermonsa ensimmäisenä?  Ketkä ovat niin epätoivoisia, että yrittävät sietää toisiaan? ketkä sopivat oikeasti yhteen? Ketkä eroavat ensimmäisenä?

Eikö avioliitto ole yhteinen päätös viettää loppuelämä yhdessä? Kuinka kukaan voi päättää toisen puolesta, kenen kanssa loppuelämä tulisi viettää, ja tekeekö se lopulta ketään onnelliseksi?

Vaikka olenkin romantikko, olen sitä mieltä, että avioliitto on sopimus. Ei kylmä ja kova työsopimus, vaan sopimus, joka tehdään rakkaudella. Sovitaan yhteisestä loppuelämästä, eli siitä että tahdotaan. Tahdotaan viettää loppuelämä yhdessä, kunnes kuolema erottaa. Yksinkertaista. Järjestetyt avioliitot ovat toimineet kauan sitten, miksi ei myös tänään. Mutta jos pakokeinona on aina olemassa ero, luovuttaako pari ensimmäisen vastoinkäymisen tullen? Eikö itse valittu kumppani kannustaisi ratkaisemaan ongelmat ja voittamaan vaikeudet?