Tyhjä talo humisee ja elää. Verhojen läpi paistaa aurinko, ikkunoista kantautuu sirkutusta. Istun -jälleen kerran- yksin läppärin sinertävässä valossa ja puran sydäntäni josta enää puolikas on jäljellä. Puolet (tai vähän enemmänkin) lähti juuri töihin viedessään mukanaa kaiken elämän, puheen, naurun ja kutituksen talosta, jota viikonloppuisin kutsun kodiksemme. Hellät suudelmat, hiljaiset rakkauden tunnustukset, pienet epäsovut ja suuremmat riidat. Kaikki viikon ajan taas poissa. Perjantaina Hän tulee takaisin. Niin sovittiin. Niin hän lupasi. Niin tahdon uskoa.

Miksi kuitenkin taka-alalla jossain mielen perukoilla väijyy pelko? Pelko siitä, ettei hän palaakaan, etten enää koskaan saa nähdä ujoa hymyä, silmien siristystä, hiusten haromista. Pelko, jota ei saa päästää valloilleen. Vaikka taistelen pelkoa vastaan, aina nähdessäni otsikon "Rekkakolari siellä ja siellä", "Rekka kaatunut vt siellä ja siellä" tai "henkilöauto ajautui rekan keulaan tuntemattomista syistä", sydämeni (tai se puolikas joka on jäljellä) hyppää kurkkuun.

Suomessa tapahtuu vuosittain noita kolareita henkilöauton ja rekan kanssa, ja liian monen niistä sanotaan tapahtuneen tuntemattomista syistä. Syyhän yleisimmin on itsemurha, ja suurella todennäköisyydellä siinä tullaan jopa onnistumaan. Pääsääntöisesti henkilöauton kuljettaja kuolee, mutta raskaan ajoneuvon ajaja jää henkiin. Eriasia on, toipuuko hän koskaan tapahtumasta, vai näkeekö hän lopun ikäänsä painajaisia kolarista tuntien aiheetonta syyllisyyttä.

Tiedän tapauksen, jossa bemarikuski tuli samalla kaistalla juuri ennen siltaa suoraan kohti rekan keulaa, vaikka oma kaista oli vapaana. Rekkakuski väisti vasemmalle, ajoi sillankaiteen läpi ja hukkui. BMWn kuljettaja jäi henkiin.

En kuitenkaan voi elää sen pelossa, että jotain sattuisi, mutta jos ammattiautoilijoille on omat suojelusenkelinsä, rukoilen että yksi sellainen istuu rakkaani mukana vänkärin paikalla ja tuo hänet kotiin yhtenä kappaleena.

Nyt kuitenkin olen tilitykseni tilittänyt, ja aion ottaa itseäni niskasta kiinni. Jospa aloitan ryhdistäytymisliikkeeni vaikkapa aamukahvin keitosta. Aurinkoista kesäpäivää, nautitaan elämästä, sillä siitä ei riitä yhtään hetkeä tuhlattavaksi!

 

likka-normal.jpg