Auringon timantit lumella

Ja pitkästä aikaa kävelen pää pystyssä

Jalajäljet seuraavat lumessa

Määrätietoisesti

Eteenpäin

Johtuisiko siitä, että kuten joku viisas on joskus sanonut, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. 

Ja tarkoittaako se, että jos elämällä on aiemmin ollut tapana potkia perseelle, kaikista ponnisteluista ja yrityksistä huolimatta se potkii myös tulevaisuudessa? Että menneisyydestä ei pääse koskaan nykyisyyteen tulevaisuudesta puhumattakaan. 

Se tunne. Dejavu. Kun kaikki toistuu kerta toisensa jälkeen samana. Tai ehkä hieman pahempana. Ja miksi toiset ihmiset pelkäävät muutoksia niin kovin. On helpompaa tyytyä kohtaloonsa kuin pakata elämänsä rippeet ja lähteä. Aloittaa kaikki alusta, puhtaalta pöydältä. Mutta menneisyyden luurangot kaappiin tungettuna ja mielen perukoilla alituinen pelko siitä, että kaikki palaa ennalleen. Eräänä päivänä kaikki minkä olet jättänyt taaksesi, käveleekin vastaan. 

Ymmärrän nyt, miksi niin moni nainen, miksei mieskin, jää väkivaltaiseen tai epätyydyttävään parisuhteeseen. Sitä kuitenkin, kaikesta huolimatta odottaa. Ensiviikko on parempi. Helpompi. Ensi vuonna kaikki muuttuu. Yksi hyvä päivä antaa juuri sen verran toivoa, että huonon päivän tullessa putoaa korkealta. Juuri ja juuri niin korkealta että se satuttaa. Ei tarpeeksi korkealta että ymmärtäisi.

Nyt olen hukassa. vailla suuntaa ja voimia jatkaa

päästä yli

miksi ihminen on sellainen

ajattelematon

miksi ei ole poikkeusta, joka vahvistaa säännön

tai miksi kaikki ovat poikkeuksia

miksi on niin raskasta

ja vaikea antaa anteeksi?

Kyyneleet kuivuvat, muistot haalistuvat, haavat arpeutuvat. Aika parantaa.

pitää vain jaksaa odottaa

mutta en tiedä, haluanko enää.

Ehkä siihen tottuu. Toivottavasti.

Painajaisteni työksi nykyinen työpaikkani pääsee työajoilla. Jos kihlattuni on poissa kotoa maanantaista perjantaihin, ja itse olen töissä suurimman osan noista päivistä sekä lisäksi viikonloput, jo ennestäänkin eräänlaisesta etäsuhteestamme tulee.. Niin, mitä?

Ei mitään.

No, yksi kesä vain. Enää reilut kaksi kuukautta. Noin yhdeksän viikkoa. 45 päivää. Noin 315 tuntia, 18900 minuuttia, 1134000 sekuntia. Ei sen enempää :)

Kylläpä helpottaa kirjoittaa. Tiedän, että ei saisi valittaa. Suurinosa juuri valmituneista jää työttömäksi. Eikä ainakaan näin lyhyellä varoitusajalla saa mistään töitä. Pitäisi olla kiitollinen. PITÄISI.

Jännityksellä odotan työsopimuksen kirjoittamista. Enhän edes tiedä, paljonko palkkaa saan. Salaa herkuttelen ajatuksella, että palkka olisi samaa luokkaa kuin työttömyyskorvaus. Silloin voisin hyvällä omallatunnolla jäädä kotiin laiskottelemaan, ja etsiä kenties työtä, johon voin ilman paniikkia ja ahdistusta mennä joka aamu iloisena ja hyvin nukkuneena.

No joo. Oikein hävettää tällainen valitus..

lepää hartioilla

tuska soi korvissa

Tummat, raskaat pilvet

hipovat päälakea

päässä tulvii synkkä ajatusten virta,

kuin jäinen joki, jonka

vuolas virta valuu poskille,

putoaa pölyiseen maahan

Päivä ehkä paistaa risukasaan

mutta hennot säteet

eivät läpäise sälekaihtimia

Viimeinen työssäoppiminen lähti viimeviikolla käyntiin, ja hups, yhtäkki huomaankin, että valmistumiseeni on enää kuukausi aikaa. Valmis lastenohjaaja.. Vaikka eihän sitä koskaan valmis ole, aina saa jotain uutta oppia. Varsinkin lasten kanssa.

Piirtelin tänään lapsille sateenkaari heppoja väritettäväksi, siivillä ja ilman, sarvella ja ilman. Sitten yksi lapsista perin hämmästyneenä ihmettelee, miksi en piirrä hepalle söpöysmerkkiä.

MIKÄ *** ON SÖPÖYS MERKKI???? nevöhööd.

Onneksi tämä topakka neljävuotias osaa selittää kivikautiselle kerhotädille, että söpöysmerkki on hevosen lonkassa oleva kuva, joka kertoo hevosen taikavoimista tai jostain. Nice to know, todella.

Keväinen aurinko lämmittää

leskenlehdet ponnistavat kiveyksen raoista

suomalaisiakin hymyilyttää-

eivät jaksa kirota edes edellä ajavaa lakaisukonetta

sitä se kevät teettää;

auringon pistoksia

 taikametsän läpi,

kevätpuron rinnalla

joka kertoo tarinoita menneestä talvesta

pitkästä ja kylmästä.

Ja minä kuuntelen tarinaa

ja nauran talvelle

joka on ohi

Ja kuljen polkua

joka tule

ei mistään,

ja mene

ei minnekkään.

ja hetken aikaa olen prinsessa.

Kaunis. Riittävä.

Seuraavassa hetkesä vilkaisen peiliin.

Toivo on mennyt.

Liian lihava. Liian pitkä, lyhyt.

Hiukset liian vaaleat tai tummat,

ohuet tai paksut.

Vääränlainen.

Huono.

Ruma.

Mutta mihin oikeastaan vertaan itseäni?

Kuka on juuri oikeanlainen, täydellinen?

Jospa olenkin hänen prinsessansa, erilainen kuin muut,

mutta yhtä hyvä.

Yhtä tärkeä, kaunis.

Juuri se oikea.

Eikö harrastuksen pitäisi olla vapaa- ehtoista, mielekästä, rentouttavaa? Ei siis mitään pakkopullaa, suorittamista.

Tunnetko Pöllöpojan tarinan?

Mielestäni siinä on loistava esimerkki harrastuksesta, jota voi tehdä kun siltä tuntuu. Lisäksi voi ilahduttaa ihmisiä ja ehkäpä oppia jotain elämästä. Kuten, että ei ole ollenkaan pöllömpää, että poika tekee käsitöitä. Hyvähän se on aina välillä rikkoa vanhoja kaavoja :D

http://pollopoikapoppoo.vuodatus.net/   <--- Käykäähän tutustumassa tuohon suloiseen pöllöpoikaan, jos hän on vielä tuntematon suuruus :)